Uusi Suomi

Vieraillessani valokuvataiteen museon journalisminäyttelyssä huomasin hauskan yksityiskohdan. Avajaispuheessa kiitettiin sekä perinteikästä suomalaista sanomalehteä Uutta Suomea negativikokoelmansa lahjoittamisesta, että uutta verkkojulkaisua uusisuomi.fi näyttelyn sponsoroinnista.

Uusi suomi on siis noussut haudastaan uudessa, nykyaikaisen verkkolehden muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen satu kissasta räätälinä:

Hiiri oli kerran kissan räätälinä. Kissa käski tehdä takin. Hiiri lupasi.
Kissa meni takkiaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä takkia tullut."
"No, mikäs siitä tulisi?"
"Housut."
"No, tee ne!"

Kissa meni housujaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä housuja tullut."
"No, mikäs siitä tulisi?"
"Tulisi liivit."
"No, tee ne!"

Kissa meni liivejään noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä liivejä tullut."
"Mikäs siitä sitten tulisi?"
"Tulisi lakki."
"No, tee se!"

Kissa meni lakkiaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä lakkia tullut."
"No, mikäs sitten tulisi?"
"Tulisi kintaat."

Kissa meni kintaita noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä kintaita tullut."
"No, mikäs sitten tulisi?"
"Tulisi tuppi."
"No, tee se!"

Kissa meni tuppeaan noutamaan.
Mutta kun silloin kaikki kangas oli loppunut, hyppäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä alkaen ovat kissa ja hiiri vihoissa keskenään.

Suo

Jos minulta kysyttäisiin mikä on suomalaisuuden alkusymboli, vastaisin todennäköisesti suo. Suolla, ja ennenkaikkea sen tuhoamisella on aivan oma erityisasemansa suomalaisessa historiassa ja kansallisessa alitajunnassamme.

Suomalaisen identiteetin rakennuspalaset on redusoitavissa kolmeen peruselementtiin: suohon, kuokkaan ja Jussiin.

Suo on aikoinaan ollut se suomalaisuudelle ominainen maisema, hankalasti hyödynnettävä, hankalasti kuljettava, vaarallinen ja täynnä pelottavaa toiseutta edustavia kosteita onkaloita.

Kuokka taas edustaa tekniikkaa, maa ja metsätaloutta. Kuokalla aseistautuneena sankarimme jalostaa suon toiseuden turvalliseksi ja hyödylliseksi pelloksia tai metsäksi (eli puupelloksi). Innostus tekniikasta on aina ollut suomalaisille ominaista (lue vaikka Angel Ganivetin "Kirjeitä Suomesta", jos et minua usko), ja vaikka kuokasta on suuri aikamoinen harppaus nykyaikaiseen turpeennostotekniikkaan, niin kuokka silti vieläkin pysyy mielissämme tämän ilmiön alkusymbolina.

Jussi taas on pinnallisesti tarkasteltuna moderni fiktiivinen hahmo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanista, mutta syvällisemmin kyseinen hahmo kiteyttää suomalaisen identiteetin. Samaan tapaan kuin amerikkalaiset haluavat nähdä itsensä lehmipoikina preerialla, suomalaiset haluavat nähdä itsensä Jussina suonlaidassa. Siksi jokaisella toimistorotalla on kesämökki. Vain valloittaessaan perunamaalleen elintilaa villiltä luonnolta kokee suomalainen mies todella olevansa suomalainen mies.

Tästä suomalaisessa identiteetissä on pohjimmiltaan kysymys: Suomalaisesta miehestä hyökkäämässä alkeellisin välinein ylivoimaisen diversiteetin omaavaa toiseutta vastaan, pikkuhiljaa kangistaen sen omia intressejään palvelemaan.

En sano että tässä olisi sinänsä mitään vikaa. Eikä suomalaisen identiteetin pohjaksi oikein ole paljoa muuta kuin suo ja muutama hävitty sota. Esimerkiksi keski-ikäisen konttorirotan tapauksessa suokuokkajajussi-identiteetti toimii positiivisenä voimavarana.

Ongelmalliseksi kyseinen suuntautuminen kuitenkin muodostuu silloin, kun siitä kärsivät päättävissä asemissa olevat ihmiset. Parhaiten tämä ilmiö on nähtävissä Amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Siellä lehmipaimen-identiteetin ollessa (messiaskompleksin ohella) tärkein vapaan maailman johtajan maailmankuvan raaka-aine, johdetaan nykyaikaistasuurvaltaa kuin erämaalinnaketta.

Suomessa taas Keskustapuolueen noustua valtaan, on suokuokkajajussi-identiteetti noussut merkittäväksi poliittiseksi muuttujaksi. Tänään Yle uutisoi suomen haluavan muuttaa Turpeen luokittelun uusiutuvaksi energiamuodoksi, jotta voisimme täyttää EU:n tavoitteet uusiutuvien energiamuotojen osuuden lisäämisestä.

Sinänsä pyrkimys on linjassa suomen ympäristopolitiikan kanssa. Siis siihen että kaikkiin ympäristövelvoitteisiin vastataan mieluummin muuttamalla velvoitteita vastaamaan nykykäytäntöjä, kuin nykykäytäntöjä vastaamaan velvoitteita. Esimerkiksi jos keskustalaiset päättäjät pitävät yksityisautoilusta uusilla autoilla, niin verotusratkaisuissa ympäristötietoisuutena esitetään uusien autojen verotuksen laskemista.

Keskustelu turpeen uusiutumisesta on kuitenkin vellonut jo pitkään. Muistan mieten suomen tutkivan journalismin aisankannattaja MOT ohjelma jo muutama vuosi sitten teki jutun turpeen ekologisuudesta.

Nyt Turve haluttaisiin siis EU-tasolla uudelleenmäärittää uusiutuvaksi. Teoriassahan se sitä onkin, todellisuudessa kuitenkin turve uusiutuu äärimmäisen hitaasti. Luonnonvarasia soita on nytkin hyvin vähän jäljellä, jo tärveltyjen turvepeltojen biodiversiteetti ei enää palaudu.

Veganismista

Kuulun niihin, jotka jo nuorella iällä jättivät lihan pois ruokavaliostaan . Näin vanhemmiten useimmat nuoruuden idealisimiin liittyneet asiat ovat jo aikaa sitten kadonneet, mutta ruokavalioni olen säilyttänyt.

Olen minä sitä toki lukemattomilla tavoilla muuttanut. Olen kokeillut ainakin kiilalaisvaikutteista, japanilaisvaikutteista, lähi-itäistä vähä/hyvä-hiilihydraattista, sekä sovelletua Oxfordilaistyyppistä kasvisruokavaliota.

Kaikki ovat tietenkin enemmän tai vähemmän pseudomorfoottisia, sillä ensinnäkään kyseessä ei ole varsinaiset kasvisruokavaliot, vaan erilaisista ei kasvisruokakulttuureista sovelletut ruokavaliot, ja toisekseenkin koska minä en koskaan ole kyseisiin ruokakulttureihin perehtynyt riittävän syvällisesti, jotta pystyisin edes lähestulkoon oikeaoppisia ruokia valmistamaan.

Nyt olen kuitenkin löytänyt perinpohjaisimmin pseudomorfoottisimman ruokavalion tähänmennessä. Ryhdyin nimittäin Vegaaniksi. Tähän ruokavalioon minut johti kaksi toisistaan riippumatonta seikkaa. Ensinnäkin lapsellani ilmeni maito-allergia, enkä käytännöllisenä ihmisenä jaksa laittaa useampia erilaisia ruokia. Toisenakin luin Antti Nylenin esseekokoelman vihan ja katkeruuden esseet, jonka luettuaan tusin kukaan vähääkään tunteva ihminen voi olla ryhtymättä vegaaniksi.

Aloittelevana vegaanina (ja pitkänlinjan pseudomorfoosiharrastajana) minua hieman ihmetytty muutama seikka. Itse olin luullut Veganismin perustuvan siihen, että ruokavaliosta jätetään eläinperäiset tuotteet pois. Luettuani hieman vegaaniruokien reseptejä, ja vierailtuani vegaanikaupassa huomasin että vegaaniruokavaliossa onkin kysymys siitä, että eläinperäiset tuotteet korvataan näitten tuotteiden ominaisuuksia jäljittelevillä teollisesti valmistetuilla tuotteilla.

Törmäsin samaan ilmiöön jo ryhtyessäni kasvissyöjäksi. Monet kasvisruuat ovat itseasiassa liharuokajäljitelmiä. Räikeimpinä näistä erilaiset lihajäljitelmät. Useimmat epäonnistuvat jäljittelypyrkimyksissään surkeasti, mutta tämä kuitenkaan ei ole vielä pahinta. Pahinta on se, että jotkut tuotteet tässä tehtävässä onnistuvat.

En tiedä teistä muista, mutta itse en ainakaan halua syödä lihaa. Ryhdyin kasvissyöjäksi jotta minun ei tarvitsisi syödä lihaa, en siksi että voisin syödä huonoja lihajäljitelmiä. Jos haluaisin syödä lihaa niin söisin lihaa, en lihajäljitelmiä.

Näin vegaanina huomaan että tämä samainen ilmiö tuntuu eskaloituvan. Varmaankin kaikesta mitä elintarviketeollisuus on vuosisatojen aikana keksinyt eläimistä prosessoida on olemassa jonkinlainen vegaaninen jäljitelmä.

Kuten jäljitelmät yleensä, nämä eivät maultaan tai laadultaan yleensä vastaa esikuviaan, ja hinta on huomattavasti kalliimpi. Erityisen selvästi ongelmat näkyvät, jos tehdään perinteisiä ruokia (Vaikkapa lasagnea soijajuustosta) tai leivotaan tai tehdään jotain muuta ruokaa jossa ainekset reagoivat toisiin aineisiin.

Koska veganismi ei ole vain ruokailutottumuksiin vaikuttava valinta, vaan kokonaisvaltainen elämäntapa, vaikuttaa se siis myös sellaisten asioiden kuin keinonahkakenkien (Näistä Nylen kirjoittaa enemmän Dandyveganismi esseessään) ja tekoturkisten kysyntään.

Innokkaimmat lihansyöjien tapoja jäljittelevät voivat jopa ostaa seinilleen vegaanisia eläimenpääjäljennöksiä, kuten tuon jutun kuvituksena esitetyn hirvenpään.

Itse haluaisin nähdä kasvissyönnin nimenomaan luopumisena näistä kestämättömistä elämäntavoista. En myöskään ole suuri prosessoitujen elintarvikkeiden ystävä, haluan suosin mieluummin yksinkertaisista raaka-aineista itse valmistettuja asioita (varmaankin jäänyt mieleen lyhyestä vähähiilihydraattisen ravinnon kaudestani, muuten typerä ruokavalio varsinkin kasvissyöjälle).

Toisaalta täytyy kyllä tunnustaa että syön erilaisia korviketuotteita, lasta varten niitä on kuitenkin ollut tapana ostaa ja tulee siinä sivussa sitten syötyä itsekin. Monet ovat aivan syötäviä.

Niin ja oikeastaan rupesi kyllä tässä kirjoittaessa vähän tekemään mieli tuollaista hirvenpäätäkin.

Tofupallid

_MG_2510.CR2
Originally uploaded by anttia

Virolaista tuotantoa. Näyttävät kanapyöryköiltä ja maistuvat lihapiirakalta.

Hobo chic

Nyt kun heroin chic on jo niin passe, on muotialan aina haistella uusia tuulia. Virkistävä tuulahdus käy tälläkertaa katuojan suunnasta. Taas kerran ylemmän sosiaaliluokan pysähtyneisyyyttä pyritään piristämään alemman sosiaaliluokan ilmiöitä jäljittelemällä. Tälläkertaa ilmiön nimenä on Hobo chic.

Perusajatuksena on siis design vaatteet, joiden tyyli on kopioitu kodittomien ja muiden vähempiosaisten pakonsanelemasta asustuksesta.

En itse seuraa muotimaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ilmeisesti kyseessä on melko näkyvä ilmiö, ainakin Helsingin sanomat on kokenut tarkoituksenmukaiseksi kirjoittaa asiasta parikin artikkelia.

Helsingin sanomissa on esitetty ilmiön taustaksi Naomi Klainin No Logo kirjassa esitetyn huomion lökäpöksyistä; slummeissa housut periytyvät isommilta veljiltä pienemmille, ja näinollen ovat siis useimmiten vääränkokoisia. Slummeissa noisevia trendejä spottailevat coolhunterit ovat sitten tulkinneet tämän tyyliksi, ja markkinoineet ostokykyiselle keskiluokalle.

Havaintoa voisi myös laajentaa, monet nuorisokulttuurit ovat ammentaneet elinvoimansa samasta lähteestä. Lökäpöksyt tietenkin liittyvät olennaisesti hiphop-kulttuuriin, mutta myös esimerkiksi Rock and roll on syntynyt varsin samaan tapaan.

Alaluokkaiset rasvatukkaiset nuorisorikolliset soittivat neekerimusikkia pukeutuneena kullankaivajahousuihin ja lentäjätakkeihin. Tämä ei vielä itsessään ollut mitenkään skandalöösiä, vasta kun kyseinen tyyli alkoi houkutella laajemmin jäljittelijöitä keskiluokasta, aikana jolloin yleisesti seurattiin perinteistä pukeutumis ja musiikki-kulttuuria, silloin törmättiin ongelmiin.

Tästä perimyslinjasta pulpahti ulos myös eräs kiinnostava pseudomorfoosi: Design-farkut, jotka Calvin Klain keksi seitsemänkymmentäluvulla, ja jotka kahdeksankymmentäluvulla rantautuivat City-kulttuurin mukana myös Helsingin yöelämään. Kullankaivajan työasusta nuorisorikollismuodin kautta muodin huipulle.

Viisikymmenttäluvulla kuitenkin vielä pukeuduttiin perinteisiin miesten tai naisten vaatteisiin. Esimerkiksi rokkia hieman varhaisemmat Beatnikit kuuntelivat kyllä mustaa musiikkia jatsia, mutta pukeutuivat perinteisiin miestenvaatteisiin. Huomattavasti keskimääräistä resuisempiin tosin.

Jazz itsessään on myös nimenomaan Hobo chic, kyseisen musiikinlajin kehityksestä 1900-luvun alun mustilta clubeilta nykyiseksi keskiportaanjohtajien sikarinpolttomusiikiksi (kts. Pori Jazz) voisi kirjoittaa useampiakin tekstejä.

Beatnikitkin olivat Hobo chic. He olivat yläluokkaisista tai vähintään keskiluokkaisista oloista kotoisin olevia ihmisiä (esim William S. Burroughs oli erittäin merkittää mekaanisia laskimia valmistavasta Burroughsin sukua).

He ihannovat kulkurielämää, ja myös toteuttivat sitä itse käytännössä. Resuisissa haisevissa miestenvaatteissaan he vaelsivat benzendriinipäissään rannikolta rannikolle. Erotuksena todellisiin kodittomiin tosin oli se, että ylä tai keskiluokkaisen taustansa ansioista ansiosta he pystyivät aina vetäytymään tarvittaessa johonkin rauhaisaan paikkaan kirjoittamaan seikkailuistaan, ja tietenkin se että he pystyivät aina antamaan jäsentyneitä (tai jäsentyneen epäjäsentyneitä) haastatteluja medialle.

Beatnikkejä seurasi sitten hippiliike, joka monin tavoin sekä muistutti edeltäjäänsä, että poikkesi siitä. Molemmat edustivat jonkinlaista transendettiä etsintää, tai vähintään pakoa edellisen sukupolven normeista. Luonteeltaan ilmiöt olivat kuitenkin erityyppisiä; Beatnikit olivat pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, hippiliikkeeseen verrattuna voidaan käyttää termiä elitistinen. Hippiliike taas oli vastakulttuuria, valtakulttuurin negaatio. Suurten ikäluokkien nuorison äkillisestä massamobilisaatiosta.

Keskiluokan vaelluksesta San Fransiskoon kukat hiuksistaan kommentoi aikoinaan Milan Melvin, yksi Height-Ashburyn kanta-asukkaista näin: se oli "todella vimeinen naula arkkuun. Juntit ottivat sen tosissaan ja potkivat mummojen puutarha-aidat nurin, jotta saisivat kukkia tukkaansa ja voisivat saapua asianmukaisesti pukeutuneina ja niin kuin lehdissä oli kuvailtu".

Mitä tulee pukeutumiseen, niin hippiliike asettuu aika tarkasti perinteisen miesten/naisten pukeutumisen lopulliseen murtumiskohtaan. Näin jälkikäteen hippiliikkeen voisi helposti kuvitella edustaneen pukeutumisen suhteen hobo romantiikkaa, näyttiväthän resuiset hipit lähinnnä kulkureilta. Pyrkimykset kuitenkin olivat ilmeisesti toisenlaiset, Alice Echols sivuaa aihetta kirjassaan Uhoa ja unelmia:"Pukeutumisellaan kauniit ihmiset (Tom Wolfen hipeistä käyttämä termi) korostivat erilaisuuttaan ja omaksuivat siksi muiden aikakausien ja kulttuurien asuja: Davy Crockettin nahkahousut, armeijan ylijäämävaatteet, buddhalaiset kaavut, Edvardiaaniset puvut, Erroll Flynnin merirosvopaidat, intiaanien otsanauhat, viitat, cowboy-ja beatlessaappaat, oudot päähineet - knallit, silinterit, lännenhatut, eskimohuput, mikä tahansa kelpasi - sekä tietenkin helminauhat."

Tästä pakonomaisesta yrityksestä sulloutua minkä tahansa muun kulttuurin muotoihin kuin omiinsa syntyi sitten amerikkalaiselle kulttuurille, ja ajalleen 60-luvulle luonteenomaisin ilmiökokonaisuus: hippi.

Yrityksestä pukeutua mihin tahansa muuhun, kuin parhaillaan hiipuvan länsimaisen pukeutumiskulttuurin muotojen rippeisiin syntyy oma muotonsa. Nykyäänhän me tunnistamme välittömästi hippivaatteen kun sellaisen näemme. Ruotsalaiset halpavaateketjutkin tarjoavat meille omat versionsa teemasta aina hippeuden ollessa muotia.

Mutta mikä näissä meitä sitten viehättää, miksi me länsimaisen keskiluokan edustajat etsimme aina jotain rosoisempaa, rajumpaa, aidompaa, ja aina sieltä vähempiosaisten keskuudesta. Johtuuko se siitä, että oma kulttuurimme(jos sitä on) on niin tylsää ja vähäveristä, ettemme jatsa sitä itsekkään haukottelematta, vai onko kenties kyse ilkeästä kolonialistisesta luonteestamme.

Siis siitä että onnistuneesti riistettyämme erilaisia väestöryhmiä materialistisesti vuosisatoja, loogisena jatkumona tälle haluamme myös riistää heitä myös henkisesti. Esimerkkinä mainitsemani mustan musiikin lajit on aika hyvin valkaistu. Jazz täysin, Rock suurimmaksi osin ja Hip Hop osittain.

Nyt viedään kodittomilta viimeinen asia mitä heillä on enää jäljellä, heidän tyylinsä. Kodittomilla itselläänhän ei kodittomien muotiin ole varaa, pian varmasti kaikki kodittomuustyyliin liittyvät tekijänoikeudet siirtyvät erilaisille kansainvälisillä muotitaloilla, samaan tapaan kuin peritneisten kasvilajien siementen oikeudet siirtyvät kansainvälisille maatalousyrityksille sitä mukaa kun ne niitä keksivät.

Nude religion

Törmäsin tälläiseen sivustoon, itselleni ei oikein auennut tuo uskontopuoli asiassa, mutta toisaalta tyydyttänee nykyihmisen uskonnollisen kaipuun siinä missä salonkibudhalaisuuskin.

We are the fishermen

No, tästä en edes yritä kirjoittaa mitään syvällistä.